Tänään torstaina vietimme aamupäivän Bourj el-Barajnehin pakolaisleirissä Beirutissa. Meitä oltiin vastassa leirin ulkopuolella. Heti kärkeen saimme neuvon olla valokuvaamatta. Matkalla BAS:n keskukseen oli ensin yhden rakennuksen seinässä runsaasti Abu Ammarin (Jasser Arafat) kuvia ja heti niiden jälkeen suuri rakennus, jota vartioi ainakin kuusi maastopukuista miestä rynnäkkökiväärit kourassa. Vastaavaa näkyä emme ole kohdanneet muissa leireissä.

Keskuksessa saimme tietää, että leirissä on kaksi keskenään kärhämöivää poliittista suuntausta, Fatah ja syyrialaismieliset. Jälkimmäisille oli tulossa joku tärkeä poliittinen vieras, josta syystä turvallisuustoimia oli lisätty. Kun lähdimme leiristä, näimme rakennuksen parvekkeella pukupäällisen miesjoukon, ja hetken kuluttua ohitsemme ajoi suuri musta auto pimennettyine ikkunoineen – se tärkeä poliitikko.

Keskuksen johtajatar Zahr Abdullatef totesi, että asukkaiden on vaikea luottaa poliittisiin johtohenkilöihin näiden ristiriitojen vuoksi. Palestiinalaisyhteisölle se on ongelma, joka heikentää yhteisöä.

Bourj el-Barajnehin pakolaisleirissä asuu 17.000 – 18.000 asukasta puolen neliökilometrin alueella. Heistä noin 80 % on tullut Akkan alueelta Palestiinasta. Loput 20 %  muista kaupungeista ja kylistä, esim. Haifasta ja Jaffasta. Leirissä samalta alueelta tulleet asuvat toistensa lähinaapureina.

Koska palestiinalaisilta on evätty toimiminen yli 70 ammatissa, he hankkivat elantonsa  esim. pitämällä pieniä kauppoja leirissä, puusepän töillä ja autojen korjaamisella. Useiden perheiden toimeentulo tulee ulkomailla asuvilta sukulaisilta, esim. muista arabivaltioista tai Skandinaviasta. Ongelmana on myös, että palestiinalaispakolaiset eivät voi omistaa taloa tai asuntoa eikä heillä ole sosiaaliturvaa, esim. eläkettä.

Perusopetusta varten on yhteensä 5 eri asteiden koulua. Muut ovat lähellä, mutta varttuneempien oppilaiden koulu on kauempana. Näissä kouluissa on oppilaita kaikista kolmesta Beirutin pakolaisleiristä. Päiväkoteja alueella on 12. Palestiinan Punainen Puolikuu ylläpitää leirissä sairaalaa (Haifa Hospital). Leirissä toimii järjestöjä, jotka organisoivat koulutusta tai tekevät sosiaalityötä.

Sähkönjakelussa on ongelmia. Leirikierroksella näimme pelottavat sähköjohtoviritelmät leirin kujilla. Leiriin tulee vesi 12 kaivosta, mutta se on suolaista ja epäpuhdasta eikä sitä voida käyttää juomavetenä. Vesi aiheuttaa iho-ongelmia. Juomavesi joudutaan ostamaan.

Vakavat sairaudet aiheuttavat asukkaille suuria taloudellisia ongelmia. Esimerkiksi sydämen avoleikkaus maksaa potilaalle 7.000 dollaria. UNRWA (United Nations Relief and Works Agency) avustaa tuhannella dollarilla. Loput potilaan pitää hankkia muualta. Syöpähoitoja UNRWA ei voi maksaa.

Nykyisellään BAS tukeekin lapsia, joiden vanhemmalla (yleensä isällä) on jokin vaikea sairaus, esim. syöpä, epilepsia, munuaissairaus. Tapa, jolla perheitä tuetaan, vaihtelee tarpeiden mukaan. Kaikkiaan tuetaan 86 perhettä. Kummilapsia on 182. Vanhemmat seuraavat lasten tilannetta kotona ja koulussa. Jos ongelmia tulee, sosiaalityöntekijän tehtävänä on auttaa löytämään ratkaisut.

BAS:n keskuksessa on 56 päiväkotilasta. Heidän kanssaan työskentelee 4 opettajaa. Zahr luonnehtii opetusmenetelmän noudattavan aktiivisen oppimisen periaatteita. Tärkeänä tehtävänä pidetään palestiinalaisen identiteetin vahvistamista. BAS työskentelee palestiinalaisen kulttuurin hyväksi.

Perjantaisin ja sunnuntaisin keskuksessa on monenlaisia aktiviteetteja, esim. dabke-tanssia, kuorolaulua, taideharrastuksia ja sarjakuvapiirtämistä. Keskuksessa näimme kauniisti seinälle asetettuja seinäsarjakuvia. Niiden aiheina oli esim. maratonille osallistuminen. Huomiota kiinnitti, että ne oli hyvin ja huolellisesti piirretty.

Keskuksen erityisluokassa opiskeli tyttöjä, joiden oppiminen koulussa oli hidasta tai jotka olivat keskeyttäneet koulunkäynnin. Pääsimme kurkistamaan luokkaan. Siellä kuulimme ensimmäisistä maratonin ikävistä sivuvaikutuksista. Tyttöjä oli poissa, koska he olivat vielä nyt – neljä päivää maratonin jälkeen – liian väsyneitä. Luokassa oli kuitenkin paikalla muita, jotka olivat osallistuneet maratonille, ja he halusivat osallistua ensi vuonna uudelleen.

Erityisluokkien tarve lienee suuri, koska Zahr kertoi, että luku- ja kirjoitustaidottomuus on lisääntymässä. Syyksi hän mainitsi, että opetusohjelma on liina vaikea, eivätkä oppilaat pysy kärryillä. Opetusministeri onkin luvannut muuttaa opetusohjelmaa.

Pyysin Zahria kertomaan leirin asukkaiden kokemuksista 2006 kesäsodan aikana. Beirutissa Israel pommitti ensimmäiseksi lentokenttää ja sinne vievää tietä. Tämä kohde on lähellä Bourj el-Barajnehin leiriä. Kun pommitukset olivat alkaneet, keskuksen sosiaalityöntekijät, kenttätyöntekijät ja yhteistyöorganisaatioiden työntekijät kokoontuivat BAS:n keskukseen tekemään avustussuunnitelmaa. Pommitukset eivät kohdistuneet suoraan leiriin, mutta sinne tuli 2.000-3.000 maansisäisiä pakolaisia etelästä. Kuusi perhettä asui keskuksessa.

Perheille jaettiin ruokaa. He saivat keittiötarvikkeita, patjoja ja vuodevaatteita. Keskus sai 20.000 dollaria perheiden avustamiseen. Suuri osa leiriin paenneista oli libanonilaisia. Avustustyössä ei tehty eroa palestiinalaisten ja libanonilaisten välillä. Kaksi ensiapupistettä perustettiin. Ne auttoivat loukkaantuneita ihmisiä.

Keskuksessa oli työntekijöiden lisäksi partiolaisia auttamassa. Myös työntekijöiden perheenjäsenet ryhtyivät vapaaehtoistyöntekijöiksi. Työtunteja ei laskettu, vaan tehtiin työtä aamusta iltaan.

Mutta työntekijöiden kotikäynneillä oli myös psykologista merkitystä. Pommien ääni oli erittäin pelottava. Ihmisten oli vaikea kestää sitä, ja jotkut lähtivät sitä pakoon. Lapset pelkäsivät.  ”Se oli lasten ensimmäinen sota,” toteaa Zahr. Siksi heillä oli pelkoja ja yökastelua. Myöskään nuoret eivät olleet aiemmin kokeneet sotaa. Family Guidance Centeriin ohjattiin lapsia, joilla oli vaikeita ongelmia.

Itsestään Zahr totesi, että hänkin pelkäsi, mutta on tottunut sotaan. Hän oli jo aiemmin kokenut sisällissodan, Israelin invaasion ja leirien sodan. Hän ei lähtenyt pois. Pelottavaa oli, kun joutui hakemaan hallinnosta rahaa. Matka oli vaarallinen, kun pommitettiin.

Vaikka työ pakolaisleirissä on raskasta, työntekijöillä on omat ilon hetkensä. Ne tulevat pitkäjänteisestä työstä, joka tuottaa tuloksia: kun tuettu ja pitkään seurattu lapsi valmistuu yliopistosta, kun koulutuksen saanut nuori pystyy selvittämään ongelmansa, kun voi antaa sairaalle lääkettä…

Kun Nina kysyi, millaisia selviytymiskeinoja työntekijöillä itsellään on, Zahr viittasi siihen, että tämä työ on heidän eettinen tehtävänsä. He tekevät työtä omalle kansalleen. Lopullisena määränpäänä heillä on aina paluu Palestiinaan.

Aikaa itselle työntekijöillä jää vähän, ehkä puoli tuntia päivässä voi huolehtia itsestään. Työntekijät näkevät joka päivä ympärillään köyhyyttä ja ongelmia. Vastapainoksi he voivat rentoutua esim. musiikkia kuuntelemalla. Heille on opetettu rentoutumista, ja tarpeen tullen he voivat mennä keskustelemaan Family Guidance Centerin lääkärin kanssa.

Osa ryhmästämme vieraili kahdessa perheessä. Toisen perheen köyhyys ja asumisolojen kurjuus järkytti. Nina totesi, ettei ole ihme, jos sellaisissa oloissa sairastuu. Itse tein toisen ryhmän kanssa kierroksen leirissä. Kujat olivat kapeat kuten muissakin leireissä, sähköjohdot vaarallisia viritelmiä. Pieniä kauppoja oli tiheään, samoin aika paljon näimme koristeluja, jotka kertoivat, että Mekassa oli käyty.

Vierailimme Zahrin kodissa. Hänen perheensä on kotoisin Akkan alueelta, samoin hänen aviomiehensä. Hänellä on kahdeksan sisarta, joista yksi asuu Lontoossa, yksi Saksassa ja yksi Arabiemiraateissa. Zahrkin on asunut kuusi – seitsemän vuotta Abu Dhabissa miehensä kanssa. Hänen kaksi poikaansa asuu Ruotsissa. Kolmas poika opiskelee Beirut Arab Universityssä ja tytär Lebanese American Universityssä. Asunnossa oli kolme huonetta; olohuoneen jatkeena oli pieni ihkauusi avokeittiö. Huomio kiinnittyi kirjahyllyyn, jossa oli television lisäksi paljon arabiankielisiä kirjoja. Zahr kertoi, että hän lukee paljon, samoin aviomies.

Vierailumme Bourj el-Barajnehin leirissä oli asiasisällöltään antoisa, mutta palestiinalaispakolaisten olosuhteet olivat yhtä murheelliset kuin muuallakin. Mielialaa nostattava oli vierailu BAS:n embroidery projectissa. Hanke on kuukausi sitten muuttanut uusiin tiloihin ja meidän ryhmämme sai kunnian olla ensimmäinen siellä vieraileva.

Hankkeen voimahahmo on BAS:n hammashoitoloiden johtaja Faizah Masri, jolle palestiinalaisen kulttuuriperinnön ylläpitäminen on sydämenasia. Hän kertoi, että hanke alkoi silloin, kun järjestö aloitti toimintansa 1976. Nykyiset tilat saatiin käyttöön USA:ssa asuvalta naiselta, joka on itse aikanaan ollut ”BAS:n lapsia”.

Faizah kertoi, että aikaisemmat sukupolvet koristelivat pukuja niillä langoilla, mitä käsiinsä saivat. Siksi puvuista tuli monenkirjavia. Hän näytti meille hyvin vanhaa, jo reikäistä naisen pukua, jossa tosiaan oli hyvin monenlaisia värejä. Sittemmin on värejä käytetty suunnitelmallisemmin. Näimme powerpoint-esityksen The Story of Palestinian Embroidery, joka oli valmistettu meitä varten. Siinä näimme vanhoja pukuja, joiden kauneus välittyi haalenneesta valokuvastakin.

Kirjonta-aiheissa näkyy palestiinalaisten historia. Koristeaiheet kertovat omaa tarinaansa. Yhteyksistä kristittyihin kertovat risti, Betlehemin tähti, Mooseksen käärme. Vaikutteita on saatu myös turkkilaisilta ja ristiretkeläisiltä.

BAS on pyrkinyt soveltamaan kirjontaperinnettä nykyolojen mukaisesti. On alettu valmistaa kännykkäpusseja, lasinalusia…. He ovat avoimia uusille ideoille ja kertoivat mielellään ottavansa vastaan palautetta ja ehdotuksia.

BAS yrittää kannustaa nuoria tyttöjä kiinnostumaan kirjailusta. Erityisluokan tytöille opetetaan kirjailutöitä ja he voivat sitä kautta ansaita rahaa. Leirien naiset saavat materiaalit BAS:sta ja tekevät työn omassa kodissaan. Kangas ja langat tilataan Ranskasta. Yhteen huivimalliin käytetty kamelinkarvakangas tilataan Irakista. Jotkut naiset elättävät itsensä kirjontatöillä, muille ne tuottavat lisätuloja.

Kun ryhmämme naiset pääsivät käsiksi hankkeen tuotteisiin, joita oli esillä, pöytä oli pian niin tyhjä, että viimeisille ei enää tahtonut riittää ostettavaa. Viereisessä huoneessa hankkeen työntekijä prässäsi nopeasti Ninalle ja minulle meidän toivomiamme tuotteita, kun viimeisteltyjä ei riittänyt tarpeeksi myyntipöydälle. Onnelliset ostajat totesivat, että oli ihana ostaa, kun tiesi, että rahat menivät hyvään tarkoitukseen.