Kyllä oli vaikea tänään päästä bussilla liikkeelle. Joku itsekeskeinen kuski oli pysäköinyt mersunsa kadunmutkaan, vaikka siinä ei olisi ollut pienemmällekään kaaralle tilaa. Kuskimme tööttäsi, mutta kukaan ei tullut siirtämään autoa. Kukaan läheisen rakennustyömaan miehistä ei tiennyt, kenen auto oli, ei myöskään viereisen kukkakaupan omistaja. Mutta kuskimme peruutti ja väänsi rattia lukuisia kertoja, ja lopulta pääsimme raikuvien suosionosoitusten säestäminä ajamaan kohti Saidaa. Naismiesvahvuutemme lisääntyi edellisestä päivästä kuudella. Nina, Mikko, Karita ja Anu saapuivat yöllä, samoin kuin norjalaiset Gro ja Bente, jotka liittyivät joukkoomme.

Ohjelmaamme kuuluu ensi torstaina vieraileminen Etelä-Libanonin pakolaisleireissä. Sinne tarvitaan lupa, jonka saa Libanonin armeijalta Saidasta. BAS:n Ein el-Helwen pakolaisleirissä sijaitsevan toimintakeskuksen johtaja Bahaa Tayyar tuli hoitamaan lupas-asiaa puolestamme. Odotimme tukikohdan ulkopuolella tunnin. Sitten Bahaa tuli ja ojensi minulle meidän kulkulupamme: valkoinen paperinpala kooltaan n. 13 x 13 cm. Siinä on käsin kirjoitettuna luvan numero ja aika, jolloin lupa on voimassa. Viime vuonna Ninan ja minun kulkulupamme oli suuruudeltaan n. neljäsosa tästä. BAS:n Beirutin Family Guidance Centerin psykiatrin mies sanoi siitä: ”Tuota minä kyllä sanoisin säälittäväksi.”

Kun menemme torstaina Libanonin armeijan tarkastuspisteelle pakolaisleirin ulkopuolella, saatamme päästä läpi noin vain, mutta meidät saatetaan myös pysäyttää. Sotilas kysyy luvan ja mahdollisesti vielä soittaa tukikohtaan ja kysyy, onko meille tosiaan annettu sennumeroinen lupa. Yleensä leireihin pääsee helposti, mutta Bahaa kertoi, että esim. Ein el-Helwen pakolaisleirin tarkastusasemalla asukkaitakin saatetaan seisottaa pitkään.

Bahaa esitteli meille Saidassa tilat, jotka on kunnostettu BAS:n uutta Family Guidance Centeriä varten. Eräs libanonilainen järjestö oli lahjoittanut huonekalutkin, mutta palkkarahojen lahjoittajaa ei vielä ollut. Keskuksen toivotaan aloittavan ensi vuoden alussa ammatilliset mielenterveyspalvelut. Ein el-Helwen ja Mieh Miehin pakolaisleirien asukkaille.

BAS:n perheneuvoloissa henkilökunta on alan ammattilaisia. Hoitoketju alkaa siitä, että BAS:n toimintakeskusten sosiaalityöntekijä tai lastentarhanopettaja tunnistaa muutoksen lapsen käyttäytymisessä. Bahaa kertoi esimerkkinä, että Gazan sodan jälkeen palvelujen tarve tuli Ein el-Helwen leirissä entistä ilmeisemmäksi. Lapsilla alkoi näkyä oireita, he tulivat levottomiksi ja tappelivat keskenään. Gazan palestiinalaisten kohtalo vaikutti Libanonin pakolaislapsiin television välityksellä.

Bahaa kertoi myös, että lapset leikkivät sotaleikkejä, joissa kaksi osapuolta hyökkää leikkiasein toistensa kimppuun. Osapuolina ovat useimmiten israelilaiset ja palestiinalaiset, mutta välillä myös Libanonin armeija vastaan palestiinalaiset.

Kun lapsen ongelma on tunnistettu, työntekijä vierailee perheessä ja keskustelee asiasta vanhempien kanssa. Mikäli tilanne ei korjaudu, lapsi saa kutsun Family Guidance Centeriin. Myös vanhemmat ovat mukana työskentelyssä.

Bahaa on toiminut BAS:ssa ensimmäistä kertaa jo 1980-luvulla. Hän oli välillä muualla, mutta palasi järjestöön. Hänellä ei ole virallista koulutusta, vaan hän on oppinut työtä tekemällä ja kurssien avulla. Bahaa kertoi, että hänelle oli merkityksellistä tavata Suomessa sosiaalityöntekijöitä. Aluksi hän oli alemmuudentuntoinen koulutuksen puutteen vuoksi, mutta vastavuoroinen keskustelu sosiaalityön kokemuksista antoikin hänelle itseluottamusta.

BAS:n sosiaalityöntekijöiden ammattirooli on toisenlainen kuin suomalaisten virkasisarten ja –veljien. He työskentelevät paljon lähempänä auttamiaan perheitä. He asuvat itse leirissä kuten tuettavansakin. Heillä on siellä samat päivittäiset ongelmat kuin asiakkaillaankin. Leirin asukkaat ottavat heihin helposti kontaktia. Kun sosiaalityöntekijät asuvat leirissä, siitä on se etu, että jos leiri suljetaan, sosiaalityöntekijä on valmiiksi sisällä auttamassa.

Toisaalta tällaisella ruohonjuuritason työllä on omat haittansa. Se voi olla tekijälleen kuluttavaa. Ryhmästämme esitettiin Bahaalle kysymys, milloin hänellä on vapaata työstä. Vastauksesta sai sen käsityksen, että Bahaa saattaa olla keskuksessa joka viikonpäivä. Muistin tavanneeni hänet kerran vuorilla valvomassa nuorten kesäleiriä. Siellä hän oli iloinen ja sanoi, että tuntee olevansa kuin lomalla.

Nämä kesäleirit olivat pakolaisleirien nuorille merkityksellisiä, koska niillä kristityt ja musliminuoret kohtasivat toisensa. Palestiinalaisleirit ovat sisäänpäinsulkeutuvia, eivätkä muslimit tapaa kristittyjä. Koska kristityt ovat tappaneet palestiinalaisia erilaisissa verilöylyissä, leirinuorten käsitys kristityistä on kielteinen. Kesäleirit muuttivat sitä myönteiseen suuntaan.

Bahaa kertoi, että aiemmin BAS:n tuettavat olivat täysorpoja tai lapsia, joiden toinen vanhempi, yleensä isä, oli kuollut. Nyt tuettaviksi on alettu ottaa lapsia, joiden vanhempi on vammainen, sairastaa syöpää tai jotain muuta kroonista tautia. Bahaan mukaan monet muut ryhmät, esim. islamistit, tukevat orpoja, mutta kukaan muu ei huolehdi perheistä, joissa vanhempi on kykenemätön pitämään huolta perheestään.

Ein el-Helwe on Libanonin suurin pakolaisleiri ja sitä on pidetty rauhattomimpana ja räjähdysherkimpänä. Viime aikoina on kuitenkin ollut rauhallista. Leirin rauha on kuitenkin riskialtis, koska siellä ovat kaikki erilaiset ryhmittymät edustettuina. Bahaa kertoi, että ristiriitoja tulee, ja silloin leirin neljä islamistiryhmää ovat yhdessä Fatahia vastaan. Fatah ja Hamas eivät taistele keskenään leirissä, mutta jos jotain tapahtuu, Hamas tukee islamistiryhmiä.

Söimme lounasta ulkoilmaravintolassa Saidassa ja Liisa sai lounasvieraakseen kummiryhmänsä tukeman Malek-pojan Ein el-Helwen pakolaisleiristä. Poikaa tietenkin hiukan ujostutti ja jännitti iso ulkomaalaisporukka, mutta hän selvisi tilanteesta pettämättömällä charmilla. Ainakin kaikki tädit olivat ihan myytyjä.

Lounaan aikana puhuimme saduttamisesta ja kerrroimme ja kirjoitimme kahdeksan naisen voimin ryhmätarinan. Sen sisällössä on kaikuja eilispäivän kokemuksistamme Shatillan pakolaisleirissä:

Enmä taida osallistua. Mutta minulla on ollut sen verran hauskaa, että on mukava katsoa, mitä tästä seuraa.

Mun mieleeni jäi se iso valkoinen kani dabke-huoneen ikkunasta. Sillä oli isot korvat, joita se vähän heilutteli, ja luulen, että se viestitti jotain toiselle kanille, jota minä en kuitenkaan nähnyt.

Kanin seurassa oli tyttö, joka vaikutti yksinäiseltä ja surulliselta. Hän loi haikeita katseita dabke-huoneen ikkunoihin, mistä kuului musiikki ja tanssi. En yhtään ihmettele, että hän loi niitä katseita, kun dabke-huoneesta kuului niin iloisia ääniä.

Tunsin itseni kovin kömpelöksi, kun katselin pienten jalkojen rytmikästä menoa. Kolme tuntia tanssiopetusta takana, mutta pitkä opintaival edessä. Katsellessani nuorten matkatoverieni tanssia, aloin ajatella, että ehkä sittenkin olisi parasta uskaltaa ja osallistua, vaikka kuvittelee, ettei osaisi.

Saida, 5.12.2009

Elisa, Leila, Teija, Elli, Annikki, Aulikki, Liisa ja Kirsti

Kun pääsimme takaisin hotelliin, sade alkoi taas. Tällä kertaa myös ukkonen kolisteli pitkän aikaa. Huomisen maratonpäivän sääennusteessakin näkyy synkkä pilvi, salama ja vesipisaroita. Kunhan ei sataisi aamupäivän aikana. Juoksut ja kävelyt olisivat iltapäivään mennessä ohi.