Parvekkeen ovi on auki hotellihuoneessani. Kuuntelen sateen lotinaa ja palmujen havinaa kovassa tuulessa. Muut Extreme Survival Team Finlandin jäsenet ovat lähteneet, viimeisinä tänään sunnuntaina klo 13:n jälkeen Annikki ja Pentti. Jokin aika sitten alkoi tulla tekstiviestejä yöllä lähteneiltä ja jo Suomeen ehtineiltä. Kämppäkaverini Karita suoriutui kotimatkalle niin hiljaa, etten edes herännyt, kun hän lähti kolmen jälkeen aamuyöstä. Samalla Turkish Airlinesin lennolla lähtivät Nina, Mikko, Aulikki, Leila ja Liisa. Lufthansa taas kuljetti Ritvaa ja Jaakkoa.

Eilen lauantaina Etelä-Libanoniin lähtevä ryhmämme oli kutistunut pääluvultaan 11:ksi. Mia ja Elisa olivat jo lähteneet aikaisemmin. Esan, Teijan, Riston ja Vivin hyvästelimme aamiaisella. He lähtivät Beirutista eilen Lufthansan päivälennolla kohti Frankfurtia. Suuri bussi tuntui isolta 11 hengen ryhmällemme. Onneksi saimme peräpenkille tärkeän lastin. Kassem tuli hyvästelemään meitä ja toi samalla BAS:n autonkuljettajan kanssa Bourj el-Shemalin ja Rashidien päiväkotilapsia varten juuri painosta tullutta uutta harjoituskirjaa, jonka lastentarhanopettajat itse ovat suunnitelleet. Myös Kassem ja Faizah ovat tänään lähteneet Libanonista; heidän määränpäänsä on USA, jossa molemmat heidän lapsensa asuvat.

Eilisestä lievän sateisesta ilma oli muuttunut rajummaksi. Ajoittain vettä tuli rankkoina kuuroina ja tuuli oli kova. Tyrosta lähestyttäessä kuravettä näkyi aina suurempina lätäkköinä tiellä. Katselimme suurten kasvokuvien tihenemistä; toiset tunnistimme, toisia emme. Etelä on Hizbollahin tukialuetta ja se näkyi kuvissa.

Samoin näkyi se, että Etelä-Libanon on maanviljelysaluetta. Banaaniviljelmiä oli paljon, kypsyvät banaanit sinisten muovien suojassa tai koko viljelmä muoviteltassa. Myös sitrushedelmäpuita näkyi banaaniviljelmien välissä.

Autokuskimme ei löytänyt omin neuvoin Bourj el-Shemaliin ja soitti BAS:n keskuksen johtajalle Mahmoud al-Jomaalle eli Abu Wassimille. Hän tuli meitä vastaan tien viereen. Tarkastuspisteelle ajoi edessämme auto, jossa oli katettu perälava. Sotilaat pysäyttivät auton ja suorittivat tarkastuksen. Isäntämme sanoi, että he haluavat nähdä, ettei leiriin tuoda luvatta rakennusmateriaaleja.

Meille oli nyt tarpeen aikaisemmin Saidasta armeijalta hankkimamme paperinpala, jossa tärkeintä oli käsin kirjoitettu numero. Kuskimme ojensi sen sotilaille ja sitten jäimme odottamaan, että he soittivat Saidaan ja saivat luvan päästää meidät leiriin. Hiekkasäkein suojattua tarkastuspistettä koristi maalattu lipun setrikuvio. Molemmin puolin tietä tankki oli käännetty tiehen päin ja pyörillä siirrettävä piikkieste oli valmiina tien vieressä.

Tunnelma tarkastuspisteellä oli kuitenkin leppoisa, ja sotilaat vitsailivat tupakalle lähteneen ryhmäläisemme kanssa. Odotellessa isäntämme ehti jo kertoa, että vihdoinkin leirin rakennuskannan surkeaan tilaan ollaan saamassa korjausta. UNRWA on saanut kurjimpien hökkelien remontoimiseen viisi miljoonaa dollaria Arabiemiraateista ja luvan asumusten korjaushankkeeseen. Kuwaitista on lisäksi anottu rahaa uusien talojen rakentamiseen. Odotusaika kului nopeasti, se kesti noin 10 minuuttia.

Kun pääsimme BAS:n keskukseen tapasimme heti alussa Mustafan, jonka yksi ryhmästämme tunnisti nähneensä BAS:n orkesterissa maratonpaikalla. Orkesteri on Bourj el-Shemalin keskuksen ylpeys. Meille esiteltiin soittimet ja Mustafa antoi soittonäytteenkin. Mustafa on yksi aikuiseksi kasvaneista ”BAS:n lapsista”. Hän on aloittanut BAS:n päiväkodissa ja työskentelee nyt BAS:lle. Hän on myös yksi partiojohtajista. Yksi meille esitetyistä huoneista oli varattu partiotoimintaan.

Bourj el-Shemalin orkesterin muusikoita on menossa ensi vuonna koulutukseen Italiaan. Orkesterin jäseniä on ollut vierailulla siellä jo aiemminkin, samoin muissakin Euroopan maissa. Aina hävettää, kun kuulee näistä matkoista. Suomeen pakolaisasiakirjalla ei ole tulemista; viisumia ei heru.

Bourj el-Shemalin keskus toimii samanlaisilla periaatteilla kuin muutkin keskukset ja siellä on samanlaisia toimintoja: päiväkotiryhmät, hammashoitola, erityisluokat, lisääntymisterveydenhuollon hanke, sosiaalityö, harrastustoiminnot, ammatillinen opetus… Lapsia emme kuitenkaan nähneet emmekä paljon henkilökuntaakaan. Lapset olivat lähteneet aikaisemmin kotiin, koska henkilökunnalla oli El-Bussin leirissä koulutusta väkivallattomaan kommunikaatioon ja ongelmanratkaisuun.

Isäntämme perusteli meille tämän koulutuksen tärkeyttä. Koulutuksessa opetetaan, miten tehdään yhteistyötä tiimissä eikä työskennellä toisiaan vastaan. Siinä käsitellään, miten viestitetään toinentoisilleen. Kun työntekijät pystyvät rakentavaan vuorovaikutukseen tiimissä, he voivat opettaa sitä lapsille ja nuorille ja toimia esikuvina.

Nämä taidot tulevat käyttöön asiakkaiden kanssa. Jotkut odottavat BAS:lta ihmeitä ja pettyvät, kun heidän toiveensa eivät toteudukaan. Työntekijöiden on kyettävä hoitamaan tällaiset tilanteet. Lasten kesken saattaa olla ristiriitatilanteita. BAS:n toiminnoissa mukana olevilla lapsilla on yleensä vaikeat kotiolot. Stressaantuneet vanhemmat saattavat rangaista liian ankarasti lapsiaan ja lyödä heitä. Lapset taas lyövät toisiaan. Kun työntekijät osaavat ohjata lapsia toisenlaiseen keskinäiseen vuorovaikutukseen, he suojelevat tällä koko yhteisöä.

Bourj el-Shemalin ammatillisessa koulutuksessa on panostettu sellaisille aloille, joita voi harjoittaa ilman lupaa, esim. parturin, mekaanikon, putkimiehen töihin annetaan 5-6 kuukauden kestoista kurssitusta. Opiskelu tapahtuu iltapäivisin, koska päivällä koulutettavat hankkivat elantoaan esim. hedelmänpoimijoina. Keskuksen johtaja pyrkii käynnistämään hanketta, joka auttaa BAS:n koulutuksen saaneita avaamaan omia pieniä yrityksiä.

Tietokoneluokat ovat olleet useimmissa keskuksissa hyvin varustettuja. Niissä on uusia koneita ja niitä on useita. Niin Bourj el-Shemalissakin. Erityisen suuren vaikutuksen meihin teki Bourj el-Shemalin valokuvauksen opetus. Pimiössä johtaja esitteli meille neulanreikäkameroita, joita lapset olivat itse tehneet. Niiden avulla heille oli opetettu valokuvauksen perusteet. Jasmine Eid-Sabbaghin ja Simon Lourién aloitteesta Bourj el-Shemalissa on vuodesta 2001 lähtien ollut meneillään hanke, jossa toisaalta tallennetaan asukkaiden vanhoja valokuvia ja toisaalta kuvataan systemaattisesti leirin elämää.

Valokuvaushankkeessa lapset valitsivat oman teemansa, esim. ikkunat, ruoka, sähköjohtoviritykset, vanhat ihmiset…. He ovat systemaattisesti ottaneet valokuvia omasta aiheestaan. Näimme projektin huoneen seinällä esimerkkinä hienon sarjan valokuvia erilaisista ikkunoista leirissä. Kirjahyllyssä oli myös useita valokuvauskirjoja. Abu Wassim kertoi, että keskus on tekemässä omaa dokumenttielokuvaa.

Isäntämme kertomuksessa kuului selvästi ylpeys keskuksessa meneillään olevista toiminnoista. Yksi uusi asia oli, että leirin asukkaat ovat itse perustaneet eräänlaisen sairaskassan, koska UNRWA on vähentänyt palvelujaan. Abu Wassim puhui komiteasta ja kertoi, että tällä hetkellä siinä on noin 500 perhettä. Kukin maksaa kuukaudessa 2000 Libanonin puntaa, ja rahat talletetaan tätä tarkoitusta varten avatulle pankkitilille. Viimeisen neljän kuukauden aikana komitea on tukenut kolmea perhettä.

Molemmat Bourj el-Shemalissa toimivat puolueet, islamilainen liike ja PLO, vastustivat tällaisen komitean perustamista. Puolueet avustavat kyllä perheitä, mutta ne edellyttävät samalla, että perheet ovat puolueen kannattajia. BAS:n työntekijät eri leireissä ovat korostaneet sitä, että BAS on riippumaton poliittisista puolueista, vaikka joutuu tietenkin neuvottelemaan monista asioista niiden kanssa.

Bourj el-Shemalista siirryimme keskellä Tyroksen kaupunkia sijaitsevaan pieneen el-Bussin pakolaisleiriin. Siellä BAS:n keskuksessa merkittävintä on sosiaalityön ohella etelän leirejä ja kahdeksaa epävirallista asutusryvästä palveleva Family Guidance Center. Keskuksen johtaja Khawla Khalaf luonnehti el-Bussia rauhalliseksi leiriksi. UNRWA:n mukaan siellä on 10.000 asukasta, mutta Khawla arvelee, että vain noin 7000, koska ihmisiä asuu leirin ulkopuolella.

Karitaa odotti el-Bussissa kummipoika Ali, joka on ehtinyt 12-vuotiaaksi ja alkoi olla murrosikää lähestyvän oloinen. Äidin ja isän lisäksi paikalla olivat myös Alin ylivilkas pikkuveli ja pikkusisar. Tämä perhe ei asu leirissä, vaan Majdalzounin kylässä vuorilla. Isä on libanonilainen ja äiti palestiinalainen. Tutustuimme perheeseen 2006 sitä kautta, että he pakenivat – pikkusisar Abeer vielä äidin kohdussa – Shatillan pakolaisleiriin Beirutiin, kun Israel oli pommittanut heidän kotiaan. Ali oli meidän ”sotakirjeenvaihtajamme”. Hän kertoi BAS:n aloittamassa sadutushankkeessa kokemuksiaan pommituksesta, pakenemisesta, evakkoudesta pakolaisleirissä, paluusta takaisin pommitettuun kylään, isän loukkaantumisesta rypälepommin räjähtäessä…

Karita jäi seurustelemaan Alin ja hänen perheenjäsentensä kanssa. Me muut pääsimme kurkkaamaan huoneeseen, jossa oli käynnissä edellisessä leirissä mainittu koulutus. Kaksi nuorta miestä keskustelutti suuressa ringissä istuvia naisia ja aiheena oli empatia.

Valitettavasti emme tavanneet Family Guidance Centerin henkilökuntaa, vaan näimme pelkästään heidän huoneensa. Khawla kertoi, että yhä edelleen vastaanotolle tulee lapsia, joilla on sotatraumaoireita. Vaikka Israelin pommituksista on nyt kulunut jo yli kolme vuotta, lapset saavat television välityksellä jatkuvasti muistutuksia kokemastaan. Esimerkiksi Gazan pommitusten näkeminen televisiosta aktivoi etelän leirien lasten muistoja kesästä 2006. Kodit ovat pieniä. Vanhemmat haluavat seurata uutisia, että tietävät, jos jotain tapahtuu. Lapset kuulevat ja näkevät siinä sivussa kaiken. Khawla toteaa, että kun lapset eivät pysty analysoimaan uutisia, he saattavat luulla, että sota on Libanonissa, vaikka se onkin jossain muussa maassa.

Sota Israelin ja Libanonin välillä on säännöllisesti uutisaiheena. Juuri viime viikolla taas yksi ihminen loukkaantui rypälepommista. Liikkeellä on huhuja siitä, milloin seuraava sota syttyy. Ihmiset ovat valmiina pakenemaan. He ovat pakanneet laukun valmiiksi ja asiakirjat ovat paikassa, josta ne on helppo ottaa mukaan. Viimeisimmän huhun mukaan sota alkaa ensi huhti- tai toukokuussa. Jatkuva varuillaanolo on ihmisille hyvin stressaavaa. Heidän on vaikea suunnitella elämäänsä, kun he valmistautuvat pakenemaan millä hetkellä tahansa.

El-Bussin Family Guidance Centeriin ohjatuilla lapsilla on oppimis- ja kouluvaikeuksia ja puhehäiriöitä, heillä on pelkoja ja psykosomaattisia oireita. Lapsia tulee hoitoon myös, koska isällä tai äidillä on jokin psykiatrinen ongelma. Kun tarkastelimme psykologi Dolly Costan työhuoneen seinällä olevia piirustuksia, yhdessä oli lapsi, jota kohti vihreä tankki ampui. Taivaalla lensi pommikone.

El-Bussin Family Guidance Centerillä on uudet viihtyisät tilat ja henkilöstöresurssit ovat hyvät. Dolly oli viime lokakuussa UM:n kongressituen ja suomalaisen yksityishenkilön lahjoituksen turvin Coping and Resilience 2009 International Conferencessa Dubrovnikissa ja hänen on tarkoitus kertoa siellä oppimastaan muille Family Guidance Centerien työntekijöille ensi viikolla.

Abu Wassim tuli myös koulutuksen vuoksi el-Bussiin ja istui vielä hetken meidän kanssamme. Ryhmäläisemme kysyivät sekä häneltä että Khawlalta, miltä tuntuu elää niin lähellä rajaa. Khawla totesi, että toisaalta tuntuu hyvältä, kun kotimaa on niin lähellä, mutta molemmat sanoivat, että se tekee surulliseksi, koska sinne ei pääse. Abu Wassimin kokemana tämä tunne korostuu vielä siitä, että ulkomaalaiset voivat mennä heidän maahansa, mutta he eivät voi siellä elää. Kun sitä ajattelee, tuntuu, ettei maailmassa ole oikeudenmukaisuutta.

”Yhä pidetään konferensseja palestiinalaiskysymyksestä ja saadaan lupauksia, joihin ei voi luottaa, ” sanoi Abu Wassim. ”Toisaalla rakennetaan muuria, ja Euroopassa juhlitaan muurin sortumista.”

Ja Abu Wassim jatkoi avautumistaan: ”Rabin ja Arafat allekirjoittivat Oslon sopimuksen. Ja mitä heille tapahtui? Rabin ammuttiin ja Arafat myrkytettiin. Kukaan ei enää usko poliitikkojen puheisiin. Ne ovat pelkkää propagandaa. Kaikki Libanonin poliitikot diskriminoivat palestiinalaisia. USA voi varastaa, tappaa ja hajottaa ja sanoa, että se oli vahinko. Yhden israelilaisen sotilaan vapauttamisesta käydään neuvotteluja ja samaan aikaan 10.000 palestiinalaista on vankilassa eikä heistä neuvotella missään.”

Päivämme oli jo ollut täynnä asiaa, mutta ajoimme vielä kolmanteen etelän leiriin Rashidieen, joka sijaitsee meren rannalla. Ympäristö olikin nyt dramaattinen. Merenranta kuohui valkoisena. Tuuli riepotteli meitä, kun nousimme BAS:n keskuksen katolle, josta kauniilla ilmalla näkee Palestiinan puolelle. Yhtäkkiä köyhää leiriä valaisi taivaallinen valo kuin siunaus leirin asumusten ylle.

Olimme Rashidiessa sen verran myöhässä, että päivätoiminnot olivat jo lähes päättyneet ja iltaharrastukset eivät olleet vielä alkaneet. Keskuksen johtaja Mariam Suleiman oli juuri palannut pyhiinvaellukselta Mekkaan ja oli vielä lomalla. Keskusta esitteli meille lastentarhanopettaja Mahmoud Zeidan.

Rashidien keskuksen erikoisuus on pitkäaikainen yhteistyö norjalaisten järjestöjen kanssa. Sen näkyvänä todisteena ovat taiteilija Sophie Rodinin tyylikkäät maalaukset leikkikentän muurissa ja koristeet juhlasalin lattiassa. Norjalaiset muusikot ovat käyneet pitkään vetämässä workshopeja Rashidiessa ja olivat parhaillaan etelässä. Musiikkiprojektiin osallistuneet nuoret ovat vierailleet Norjassa, muutama useaan otteeseen.

Meidän ryhmämme jäsenet ihastelivat erityisesti Rashidien keskuksen kirjastoa, joka on sekä tilaltaan että kirjamäärältään suurin kaikista keskuksista. Mahmoud muisti kertoa, että PSV:n kirjastokummiryhmä on antanut tukea heidän kirjastolleen.

Sekä el-Bussissa että Rashidiessa kuulimme myös maratonkokemuksista. Eräs meidän ryhmämme jäsenistä sanoi havainneensa, että aina kun maraton mainittiin missä tahansa leirissä, BAS:n työntekijöiden kasvoille levisi hymy. Khawla kertoi, että pari pienintä lasta oli pelännyt eksyvänsä, kun oli niin paljon ihmisiä. Mutta kokemus oli yleensä ottaen myönteinen. El-Bussista oli mukana äitejä. He olivat niin innoissaan, että pyysivät kutsua myös ensi vuoden maratonille. Erityisen onnellisia lapset olivat mitaleistaan. Mahmoud kertoi, että Rashidien ryhmässä oli lapsia, jotka eivät olleet koskaan olleet Beirutin Downtownissa. Yksi lapsi oli sanonut, että nyt olemme tulleet Eurooppaan.