Extreme Survival Team Finlandin vahvuus on valitettavasti supistunut kahdella. Eilen tuli Istanbulista viesti, että turkulaiset Leila K. ja Anna olivat joutuneet jäämään sinne, koska Annalle oli noussut kova kuume. Sikainfluenssaa epäiltiin. Mutta olemme saaneet Annun täydennykseksi paikan päältä. Myös Birgit Bikfayasta liittyy joukkoomme, kunhan saamme ratkaistuksi, miten hän löytää meidät sunnuntaina, kun kymmenettuhannet parveilevat juoksujen lähtöalueella.

Toinen ja kolmas ryhmämme saapuivat Beirutiin viime yönä, vaikkakin hiukan kompastellen. Leilan ja Annan jäätyä Istanbuliin Elli matkusti yksin Turkish Airlinesilla. Häntä odotti lentokentällä taksi, jonka paperissa luki: "Nina Lyytinen". Onneksi Elli ymmärsi sen tarkoittavan häntä. Taksikuski vain halusi vielä koneesta kaksi muuta, vaikka olin ilmoittanut hotellin vastaanottoon kahdesta peruuntumisesta - ja vielä tarjoutunut kirjoittamaan paperit kummankin lennon taksinoutoja varten. Mutta ei kuulemma tarvittu.

Vastaanoton työntekijöiden itsetunto oli liian hyvä. Kun kymmenen EST-matkalaista saapui Rafik Haririn lentokentälle Lufthansan lennolla, heitä ei ollut vastassa ketään. Onneksi aikuiset ihmiset hoitivat itsensä takseilla hotelliin. Nyt odotan jännittyneenä neljää viimeistä matkalaista. Istanbulista lähtevä lento on ainakin myöhässä, mutta olen siitä ilmoittanut vastaanoton ohittaen taksi-Alille suoraan.

Viimeöisistä myöhäisistä saapumisista huolimatta ryhmämme lähti jo aamulla BAS:n järjestämällä bussikuljetuksella Shatillan pakolaisleiriin. Kaikki työntekijät toivottivat meidät iloisina tervetulleiksi. Ovi oli auki ulko-oven vieressä ensimmäisenä sijaitsevaan hammasklinikkaan. Halukkaat toivotettiin katsomaan, miten hampaita hoidetaan pakolaisleirissä - siis ihan konkreettisesti. Intimiteettisuoja ei ole terveydenhuollon asioissa yhtä tiukka kuin Suomessa. Potilas ei esittänyt vastalauseita, mutta paljonko siihen pystyykään, jos istuu hammaslääkärin tuolissa.

BAS:n keskuksen johtaja Jamilé Shehadé esitteli meille keskuksen toimintaa. Extreme Survival Team ja Beirutin maraton olivat näkyvästi esillä, kun lähdimme päiväkoti- ja lasten harrastustiloihin. Jamal oli pannut kauniisti esille lasten ja nuorten valmistamia maratonaiheisia seinäsarjakuvia ja valokuvia viime vuoden minimaratonilta.

Lastentarhakerroksessa oli esillä lasten tekemiä yksiyhteenkokoisia omakuvia. Mikäli käytetyistä väreistä ja koristelusta voi jotain päätellä, tekijöiden minäkuva on vielä myönteinen, vaikka elinympäristö onkin ankea. Isommat lapset olivat piirtäneet perheensä ja meneillään oli sukupuiden tekeminen. Opettaja näytti yhtä piirustusta, jonka tekijällä oli ollut vaikeuksia perheenjäsenten runsauden vuoksi. Suuria ovat päiväkotiluokatkin, 40 lasta pienessä tilassa. Esim. pienimpien lasten luokka on jaettu neljään pienempään ryhmään, jotta työskentely sujuisi.

Koska oli perjantai lapset eivät olleet päiväkodissa, mutta kiivetessämme ylöspäin pääsimme osallistumaan lasten tanssiharjoituksiin. Palestiinalaisen kansanperinteen vaaliminen on yksi BAS:n keskeinen toiminta-alue. Nuori mies ohjasi innostuneita eri-ikäisiä tyttöjä ja poikia. Välillä säestyksenä oli rumpu, välillä musiikki tuli cd:ltä. Lapset nauttivat silminnähden tanssimisesta ja myös vieraiden tulo innosti heitä. Vasta kuukauden harjoitelleet pienet lapsetkin esiintyivät ja soolotanssija oli kaikista pienin poika, joka pomppi ja pyöri kovaa vauhtia.

Koska paikalla oli vieraita, esiintymisen jälkeen aloitettiin yhteinen dabke-tanssi, johon lapset kutsuivat vieraita. He aloittivat nuorimmasta päästä. Vaikka Esa ja Vivi eivät olekaan osallistuneet Helsingin dabke-harkkoihin, he olivat heti juonessa mukana eivätkä kompuroineet lainkaan, niin kuin Sirkun ja minun kohtalona on ollut vuosikausia. Pikkuhiljaa yhteiseen tanssin hurmaan pääsi mukaan muitakin EST-läisiä.

Tämän riemun jälkeen seurasi lyhyt shokkihoitojakso, kun teimme pienen kierroksen leirissä. Näimme ahtauden, roikkuvat sähköjohdot, vesisateen kuraamat kapeat kujat. Jamilé kertoi, että nyt on kuitenkin parannusta tulossa. Kujia oltiin juuri päällystämässä. Myös sähkölinjoja ja vesijohtoja oltiin laittamassa. Maata oli juuri myllätty marttyyrien muistomerkin edestä, mutta pääsimme sisään hiljentymään paikkaan, joka muistuttaa leirin karusta historiasta. Shatilla on tuhottu monta kertaa ja rakennettu aina uudelleen. Ihmisuhreja on tuhansittain.

Seuraavaksi kuulimme BAS:n toimistossa toiminnanjohtaja Kassem Ainan esityksen järjestön historiasta ja nykyisestä toiminnasta. Järjestö perustettiin 1976 huolehtimaan lapsista, jotka jäivät orvoiksi Tal el-Zaatarin pakolaisleirin verilöylyssä. Leiri oli ollut täydellisessä saarrossa kolmen kuukauden ajan, minkä jälkeen se tuhottiin maan tasalle ja noin 4000 asukasta tapettiin. 

Kassem Aina kertoi BAS:n strategian löytyneen kahden olemassaolevan mallin väliltä. He eivät halunneet orpokotia, joka muistuttaisi lähinnä vankilaa, mutta eivät myöskään SOS-lapsikylän tapaista ympäristöä, joka olisi lasten luonnollista elinympäristöä parempi ja vieraannuttaisi heidät oloista, joihin heidän kuitenkin olisi ollut kasvaessaan sopeuduttava.

Israelin invaasio Libanoniin sekä Sabran ja Shatillan verilöyly 1982 ajoivat järjestön työntekijät ja heidän vastuullaan olevat lapset ensin pakoon vuorille ja sieltä Damaskokseen. Teija muisteli, että hän vieraili BAS:ssa kahdesti sinä aikana, kun järjestö toimi Syyriassa.

Olojen rauhoituttua BAS siirsi toimintansa taas Libanoniin ja aloitti uudenlaisen työotteen, joka jatkuu edelleen nimellä Family Happiness Project. Tämän hankkeen lähtökohta on, että lapsi asuu sukulaistensa kanssa (laajennetussa perheessä) ja perhe saa järjestön kautta tukea. Sosiaalityö, päiväkotitoiminta, hammashoitola, erityisluokat ja harrastustoiminnat ovat BAS:n kymmenessä leirissä toimivien keskusten tukitoimia.

Tukityössä alkoi tulla esiin suuri mielenterveyspalvelujen tarve, ja BAS tarttui tähän haasteeseen. Mielenterveysongelmista puhuminen voi herättää leirien asukkaissa ennakkoluuloja. Tästä syystä mielenterveystyö tapahtuu Family Guidance Centereiksi nimitetyissä yksiköissä. Tällä hetkellä toimintaa on Beirutissa, pohjoisessa Beddawissa ja Nahr el-Baredissa sekä etelässä El-Bussissa.

BAS toivoo voivansa avata ensi vuonna uuden Family Guidance Centerin Saidassa Beirutista etelään. Huoneisto on, huonekalutkin on saatu, mutta yhtä puuttuu. Kokonaan ulkomaisten avustusten turvin toimiva järjestö ei ole vielä onnistunut hankkimaan rahoitusta henkilökunnan palkkaamiseen. Ammattitaitoiset työntekijät ovat oleellinen mielenterveystyön väline. Seinät ja huonekalut eivät hoida ketään. Mutta työntekijöiden palkkoihin on vaikeinta saada rahoitusta.

Kassem Aina korostaa, että BAS on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö. Se ei esim. hyväksy tyttöjen ja poikien erottamista toisistaan, mitä jotkut uskonnolliset järjestöt vaativat. Voimme itse nähdä, että tytöt ja pojat tanssivat tänään yhdessä. Hänen mukaansa fanaattiset ryhmät houkuttelevat köyhiä ihmisiä joukkoihinsa antamalla heille rahaa. BAS:n periaate on, että he tukevat perheitä, mutta perheet kantavat myös itse vastuuta ja maksavat esim. lapsen päiväkotipaikasta n. 100 dollaria vuodessa.

Toiminnanjohtaja Aina korosti voimakkaasti koulutuksen merkitystä. Palestiinalaisten paettua kodeistaan 1948 pakolaisista pärjäsivät parhaiten ne, joilla oli koulutusta. "Koulutus on meille ainoa keino säilyttää ihmisarvomme", hän totesi.

Suurin ongelma hänen mielestään on Libanonin lainsäädäntöön sisältyvä diskriminaatio. Edelleen palestiinalaisilta on lain perusteella Libanonissa kielletty toimiminen 72 ammatissa. Palestiinalaisille mahdollista on päiväpalkkainen työ maanviljelys- tai rakennusalalla. YK:n alainen UNRWA voi palkata palestiinalaisia muihinkin töihin, samoin BAS:n kaltaiset järjestöt. BAS:lla on 140 työntekijää ja heistä 90 % on naisia.

Yhteinen ohjelmamme päättyi tältä päivältä herkulliseen palestiinalaiseen lounaaseen Mar Eliasin pakolaisleirissä.

Iltapäiväoluella keskustelin Ellin, Esan ja Mian kanssa päivän vaikutelmista. Elli totesi, että vaikka on lukenut faktoja, tilanteen näkeminen, hajujen haistaminen ja pakolaisuuden aikaperspektiivin avautuminen paikan päällä tuottaa ihan uudenlaista tietoa, joka järkyttää. Esa nosti rinnalle sen, miten myönteiseltä tämän rinnalla tuntui BAS:n pitkäaikainen työ ja lasten ilo Shatillassa.

En jäänyt viettämään happy houria. Poisstuessani pub Wellingtonista törmäsin Norjan suurlähettilääseen ja hänen mieheensä. He olivat istumassa iltaa muutaman norjalaisen kanssa. Suurlähettiläs aikoo juosta 10 km tänäkin vuonna kuten vuosi sitten. Maraton alkaa olla kaikkialla. Mainokset ja kyltit olivat ilmestyneet rantakadulle. Ihmiset puhuvat juoksusta. 

Me saimme tänään Jennyltä osallistujanumeromme. Toimme BAS:n toimistosta mukanamme lippiksemme ja t-paitamme. Lippikset olivat yhtä kokoa, t-paitojen koot vaihtelivat S:stä L:ään. Risto oli toivonut XL:ää ja monet L:ää, mutta sitä kokoa ei löytynyt tarpeeksi. Ehkä Extreme Survival Team kestää pinkeät t-paidat.