Maratonpäivän aamuna huomasimme, että sateen jumala oli valitettavasti vaihtanut aikataulunsa. Tähän päivään asti sadetta on tullut yöllä tai iltapäivällä sen jälkeen, kun ryhmämme päiväohjelma on päättynyt. Mutta kun tänään heräsin klo 5.45, huomasin, että ulkona sataa.

Täysmaratoonarit olivat jo lähteneet kahden kannustajan kanssa liikkeelle, koska heidän urakkansa alkoi klo 7. Me kympin kävelijät lähdimme kävelemään hienoisessa sateessa hotellista klo 6.30 kohti lähtöpaikkaa, mukana oli myös kannustusjoukkolaisia. Extreme Survival Teamin ryhmät eri pakolaisleireistä saapuivat eri aikoihin minimaratonin lähtöpaikalle. Tohina oli kova, kun runsaat 10.000 nuorta osallistujaa oli lähdössä. Välillä EST-lapset eksyivät omasta ryhmästään, mutta onneksi samanlaiset t-paidat ja lippikset auttoivat löytämään ainakin jonkin BAS:n EST-ryhmän. Kussakin leirissä BAS:n toimintakeskus oli huolehtinut oman ryhmänsä tossuosostoksista. Niinpä ne olivatkin leireittäin erilaisia.

Lapset hävisivät metallinpaljastimien läpi kohti varsinaista lähtöviivaa ja juoksu alkoi klo 10. BAS:n säkkipilliorkesteri jatkoi soittoaan heti järjestäytymisalueen alussa. Minäkin innostuin tanssimaan pientä Suomen lippua heiluttaen, kun Hanan BAS:sta tanssi palestiinalaishuivia hulmuttaen. Tuntui hienolta, että BAS oli ajatellut myös kannustamista ja urheilujuhlan hengennostatusta. Maratoonarimme Nina ja Esa olivat kokeneet sydäntäsykähdyttävän yllätyksen, kun Jamal, Shatillan toimintakeskuksen työntekijä, ja joukko nuoria olivat kannustamassa heitä ja tarjoamassa vettä useassa reitin kohdassa.

Me kympin kävelijät ja juoksijat ehdimme katsella kaikessa rauhassa lasten juoksua minimaratonin lähestyessä loppuaan. Meidän EST-juoksijamme oli helppo erottaa. Taputimme ja huusimme: "Yalla, yalla! Go go! Yalla Sumoud! Bravo!..." Alkupuolella tulevat lapset olivat osanneet jakaa voimansa oikein ja juoksivat kovaa vauhtia kohti maalia. Joukossa oli joitakin hvyin pieniä menijöitä. Sade ei menoa haitannut. Myöhemmin tuli lapsia, jotka olivat selvästi väsyneitä, mutta kun he huomasivat ja kuulivat meidät, katse kirkastui ja he pinkaisivat juoksuun. Lasten kanssa viidelle kilometrille lähti BAS:n työntekijöitä ja äitejä. Joillakin heistä oli päällään palestiinalaispuku sateestsa huolimatta. Minä en kastellut lainassa olevaa Kiikoisten kansallispukuani.

Viime vuonna liikutuin, kun yksi minimaratoonari sanoi, että parasta oli kokemus samanvertaisuudesta muiden kanssa ja kaikkien ystävällisyys heitä - palestiinalaisia pakolaisia - kohtaan. Tänä vuonna merkittävimmältä tuntui, kun Kassem kertoi, että kymmenestä pakolaisleiristä tulleiden lasten joukossa oli sellaisia, jotka eivät olleet koskaan aiemmin käyneet Beirutissa. Siksi he katselivat ihmeissään ympärilleen tullessaan Downtowniin ja nähdessään sen komeat rakennukset.

Kympin lähtöalueella oli kova tungos ja suuren urheilujuhlan tuntua, kun kello läheni kymmentä. Oli erilaisia asuja ja hassutuksia. Melu oli kova. Ryhmillä oli erilaisia tunnuksia. Pidin kirjoitusvirheineenkin eniten tästä plakaatista: "We deny competition. We seak peace!! (and fun)" Kesti jonkin aikaa ennen kuin edes tavoitimme lähtöviivan. Karita ja minä kadotimme heti alussa muut EST-läiset ja kävelimme pääasiassa monenkirjavien libanonilaisosallistujien joukossa. Mutta oli ulkomaalaisiakin; esimerkiksi ryhmä irakilaismiehiä, jotka halusivat kuvauttaa itseään kaikkien naisten kanssa. 

Ilma lämpeni kohti keskipäivää, mutta sadetta tuli aina välillä, ei kuitenkaan pahoja kuuroja. Itse asiassa oli melkein helpompi kävellä ohuessa sateessa kuin viime vuonna kovassa auringonpaisteessa. Minusta tuntui, että sotilaita oli vähemmän kuin viime vuonna - tai sitten olen tottunut heihin enkä enää pane merkille. Jossain vaiheessa näimme Kassemin, mutta hän oli löytänyt paikallisen miehen, jonka kanssa kävi vilkasta keskustelua - arvatenkin politiikasta. Löysimme myös Aulikin ja Liisan, ja Mia taas ilmestyi vierellemme kävelyn loppupuolella.

Jaloissa alkoi kyllä jo tuntua maaliin päästessä. Aikaa meiltä oli kulunut hiukan yli kaksi tuntia. Tapasimme BAS:n työntekijöitä ja muutama lapsikin oli vielä paikalla. Kaikki olivat iloisia ja onnellisia. Hieno päivä; ensi vuoden maraton oli monella jo mielessä. Joukkoomme liittyivät myös Nina ja Esa, jotka olivat selvittäneet täysmaratonin. Hurraa! Esa juoksi ensimmäisen maratoninsa Beirutissa ja oli juoksun jälkeen oikein virkeän näköinen, samoin kuin Ninakin.

Sitten alkoi rankkasade, mutta kävelimme muutaman hengen porukalla takaisin hotelliin - myös Nina ja Esa maaratonurakkansa jälkeen. Hiukan oli askellus jo kankeaa. Kaikkiaan kävelin noin 17 km, kun lasketaan mukaan meno lähtöpaikalle ja kympin jälkeen paluu hotelliin.

Suihkun jälkeen vaivuimme Karitan kanssa syvään uneen. Siivoojakin kävi tuomassa pyyhkeitä, mutta me emme siitä piitanneet. Liian optimistisesti asetettu herätysaika meni ohi ja me jatkoimme uniamme. Mutta seitsemän maissa illalla porukkamme oli melkein täysilukuisena hotellin pubissa katsomassa Mikon ottamia kuvia, joita oli kaikkiaan noin tuhat. Hiukan oli mielessä Suomen itsenäisyyspäivä, mutta aika kaukaiselta se tuntui. Kiinnostavampia olivat päivän maratonkokemukset.

Seuraava BLOM Beirut Marathon juostaan 5.12.2010