Tiistai oli voimakkaiden tunteiden – surullisten ja iloisten - päivä Shatillan pakolaisleirissä. Tapasimme ensin kymmenen eri-ikäistä naista, jotka olivat menettäneet perheenjäseniään palestiinalaisiin kohdistetuissa verilöylyissä. Jokaisen perheessä oli menetyskokemuksia Shatillan pakolaisleiristä.

Kadonneita oli paljon: isiä, veljiä, poikia, tyttäriä, serkkuja… Heidän kohtalostaan ei ollut tietoa. Vieressäni istui Gazasta kotoisin oleva rouva. Hän antoi heti käteeni kaksi kulunutta miehen passikuvaa. Kun hän alkoi kertoa tarinaansa, annoin kuvat takaisin hänen käteensä. Hän katsoi kuvia, kyyneleet nousivat silmiin ja hän kertoi poikansa kadonneen leirien sodan aikana. Yhä edelleen hän toivoo tapaavansa poikansa jonain päivänä.

Vaikka naiset olivat menettäneet läheisiään juuri Sabran ja Shatillan verilöylyssä, heidän kertomuksissaan tuli ilmi koko palestiinalaisten pakolaisuuden pitkä verinen historia. Osa naisista oli syntynyt Palestiinan alueella, osa pakolaisuudessa Libanonissa. Omaisia oli kuollut tai kadonnut joiltakin jo aiemmin esimerkiksi Tal el-Zaatarin verilöylyssä. Yksi naisista kertoi menettäneensä silloin lähes 50 perheenjäsentä.

Isänmaattomuuden, surun ja menetyksen teeman rinnalla naisten puheissa kulki kuitenkin myös hyvin vahva elämän lanka. He kertoivat lapsistaan ja lastenlapsistaan. BAS oli ollut heille verilöylyn jälkeen turvapaikka, josta he saivat tukea itselleen ja perheelleen. Shatillan keskuksen johtaja Jamilé Shehadé sanoi, että aina he suinkaan eivät ole pystyneet auttamaan, mutta aina he ovat olleet paikalla ja kuunnelleet.

Vaikka BAS:lla ei enää ollut monien naisten perheisiin tukisuhdetta, naiset kiittivät siitä, että heidät kutsuttiin BAS:n tilaisuuksiin. Nytkin osa naisista käveli maratonilla 5 km:n matkan ja sitä ennen he olivat kävelleet yhdessä. Kuuden kuukauden ikäisenä Palestiinasta perheensä mukana paennut nainen, jolla on diabetes, kertoi kävelleensä pitäen kädessään Palestiinan lippua. Sotilaat olivat sanoneet, että olisikohan tädin ollut parempi jäädä sänkyyn makaamaan. Hän vastasi kävelevänsä niin pitkään, kunnes pääsee Palestiinaan.

Naiset kiittivät myös meitä siitä, että olimme mahdollistaneet lapsille osallistumisen Beirutin maratoniin uudet tossut jalassa. Tämä kiitos kuuluu kaikille, jotka antoivat lahjoituksensa keräykseemme. Eräs äiti kiitti siitä, että olimme mahdollistaneet lapsille niin paljon iloa. Jamilé totesi, että aiemmin he olivat katsoneet maratonia televisiosta. Nyt he saavat olla itse tapahtumien keskellä, pääsevät näkemään elävänä presidentin ja suositun laulaja Haifa Wehben.

Äitien tapaamisen jälkeen voimme vierailla päiväkotiryhmissä, joissa nyt näimme, miten lapset käsittelivät perheteemaa. Sukupuita oli jo valmiina seinällä. Meneillään oli perheenjäsenten lukumäärän laskeminen. Lastentarhanopettaja haritti sormiaan ja lapset tulivat sormista laskemaan perheenjäsentensä lukumäärän tai valmiina olevasta sukupuusta. Ulkomaalaiset vieraat olivat yhtä kiinnostavia kuin aina ja kuvaaminen oli yhtä merkityksellistä kuin aina. Mutta melkein yhtä kiinnostava oli uusi leikkikeittiö, joka on vuoroviikoin pienempien ja isompien lasten käytössä. Keittiössä kävi kova sutina ja köksähommissa oli yhtä hyvin poikia kuin tyttöjä.

Ehdimme tehdä vielä lyhyen kierroksen leirissä sosiaalityöntekijä Zouhour Akkawin opastuksella ennen kuin minimaratoonarit pääsivät koulusta. Jouduimme itse toteamaan, miten kuraiseen kuntoon Shatillan leirin kapeat kujat menevät, jos sataa. Siinä sain pelätä Kiikoisten kansallispukuni helmuksia. Törmäsimme sattumalta Suomessa asuvan Yehian kälyyn, joka kutsui meidät kotiinsa. Siellä Yehian veli antoi meille lyhyen johdannon Nahr el-Baredin pakolaisleirin tilanteesta. Hänen perheensä, kuten muutkin leirin asukkaat, pakeni pommituksia Fatah al-Islamin ja Libanonin armeijan välisten taistelujen puhjettua. Nyt he asuvat Shatillassa. Hän kertoi, että leiriin asettuneeseen Fatah al-Islamin ryhmään liittyi leiristä vain 32 ihmistä. Hänen mukaansa nämä olivat köyhää väkeä, jonka Fatah al-Islam houkutteli rahalla.

Kun palasimme keskukseen, meidät vastaanotti joukko BAS:n työntekijöitä ja äitejä pukeutuneina palestiinalaisiin kansallispukuihin. Juhlapöytää alettiin kattaa: tabboulehia, piirakoita, minipizzoja. Ja toiselle pöydälle tuotiin suuri kakku, jota koristi teksti ”Extreme Survival Team / Maraton 2009” Lisäksi koristeena oli BAS:n logo ja t-paidoissamme ollut tyylitelty palestiinalaishuivikuvio. Juoksijoita oli paikalla reilut 20, ellei 30. Paikalla oli myös BAS:ssa EST-hankkeeseen osallistuneita työnekijöitä lukuun ottamatta koordinaattori Jennyä, joka lähti maratonin jälkeen kotiinsa Dubliniin.

Kakkuun sytytettiin kaksi pientä soihtua juhlan alkamisen merkiksi. Lyhyitä puheita pidettiin. Meidän täysmaratoonarimme Nina ja Esa kertoivat lapsille, miten lapsuudessa alkanut harrastus mahdollisti, että he nyt pystyivät juoksemaan 42 km. He kannustivat lapsia jatkamaan harrastusta ja nimenomaan juoksemaan yhdessä, koska se on silloin paljon hauskempaa.

Juhlaruoat tekivät hyvin kauppansa, minkä jälkeen lapset kertoivat, että maratonille osallistuminen oli heille upea kokemus. Poika, joka osallistui jo viime vuonna, kertoi olleensa iloinen, kun näki tuttuja. Toinenkin poika oli onnellinen siitä, että näki ystäviä. Yksi tyttö kertoi siitä, miten hän oivalsi, ettei tarvinnut voittaa, vaan osallistuminen oli tärkeintä, minkä jälkeen hän tuli ihan alkupäässä maaliin. Lapset toivovat voivansa osallistua ensi vuonna uudelleen.

Viime vuonna 63 lasta osallistui kolmesta pakolaisleiristä. Tänä vuonna kymmenestä leiristä yhteensä noin 500. BAS:n työntekijät totesivat, että tätä vauhtia ensi vuonna osallistuu runsaat tuhat lasta ja nuorta.

Psykologien Sosiaalinen Vastuu on aloittanut välittömästi uuden keräyksen, jotta 5.12.2010 kaikki halukkaat BAS:n lapset voisivat osallistua Beirutin maratonille. Innostus on nyt suuri.

Keräystili:


Libanon / Psykologien Sosiaalinen Vastuu


Sampopankki 800019-703530


Viitenumero: 4996


Keräyslupa: OKU 1348 A

Kun lähes kaikki juhlapöydän antimet oli syöty, lapset esittivät meille dabke-tanssia. Ja sen jälkeen meillä oli heille yllätys. Leila toi Suomesta sählymailat ja palloja. Mikko ja Esa demonstroivat ensin lyhyesti, mistä on kysymys. Ennen kuin he olivat loppuun päässeet, ensimmäiset pikkupojat viittasivat innokkaasti, että he haluavat pelata.

Suomijoukkue kuitenkin aloitti malliksi. Sen jälkeen pelikentälle (keskuksen kattotasanne) ryntäsivät keskuksen taidope palestiinalaispuvussa ja yksi lastentarhanopettajista essu päällä sekä lapsia niin että joukkueet tulivat täysilukuisiksi. Peli-into oli korkealla ja seuraavat odottivat kärsimättöminä vuoroaan. Henkilökunnan piti panna varusteet takaisin Leilan tuomaan suksipussiin, että tilaisuus saatiin loppumaan.

Lopuksi tytöt ja muutama poikakin hyvästelivät meistä jokaisen maan tapaan poskisuudelmin. Hiukan varttuneemmat pojat tyytyivät puristamaan arvokkaasti kättä.