Olen hukannut tähän maahan lukuisia pienempiä ja isompia vaatekappaleita. Olen menettänyt rahaa - aika paljon. Olen viettänyt kaksi päivää poliisiasemalla hukatun passin vuoksi. Silloin ei surettanut, että samalla meni aika paljon rahaa, pankkikortteja yms. Olen unohtanut läppärin beirutilaiseen taksiin saamatta sitä koskaan takaisin - ja samassa laukussa meni aika lailla rahaa. Onneksi Kookie-kissa oli nyt puolellani enkä menetttänyt mitään, vaikka kaikki jo uskoivat vakaasti niin käyneen. Tapani muistetaan täällä.

Mitä psykologi tästä päättelisi? Helposti mieleen tuleva selitys olisi vanhuudenhöperyys. Mutta aloitin tämän hukkaamisen jo yli kymmenen vuotta sitten. Muistan vieläkin ne vahvuuksilla varustetut aurinkolasit, jotka menetin vuonna 1996.

Olen ankarasti pohtinut, vaivaako minua hyväosaisen huono omatunto, koska hukkaamistaipumukseni kiihtyy aina parhaisiin suorituksiinsa täällä Libanonissa, jossa ystäväni ovat palestiinalaisia ilman kansalaisoikeuksia ja useimmat köyhissä, ahtaissa pakolaisleireissä asuvia.

Vai onko kysymys myötätuntouupumuksesta? Vai löytyisikö vielä muita tulkintoja, jotka minut tästä vaivasta parantaisivat?