Toivottavasti kymmenen pakolaisleirin minimaratoonarimme voivat tänään yhtä hyvin kuin me Suomi-Norja-ekstremistit. Uni oli meikäläisille maittanut, mutta kaikki ehtivät kuitenkin herätä aamiaiselle. Jaloissa ja lonkissa tuntui, mutta ei paljon. Täysmaratoonarimmekin totesivat, että heti juoksun jälkeen tuntui pahemmalta kuin nyt. Arvelimme, että kolmen kilometrin kävely kisapaikalta hotelliin oli ollut heille oikea ratkaisu.

Olin hiukan huolissani yhdestä matkalaisesta, jonka kanssa olin perjantain ja lauantain välisenä yönä American University Hospitalin (AUH) ensiavussa flimmerin takia. Häntä ei näkynyt aamiaisella. Mutta hän olikin ollut alakerroksen ravintolassa ennen meitä. Kymmenen kilometrin kävely häneltä meni hyvin. Aamiaiselta porukat hajaantuivat kuka ruokaperäisille, kuka shoppailemaan tai muuten vain kaupunkia katselemaan. Sovittua ohjelmaa ei tälle päivälle ole, jotta kukin voi palautua rauhassa omalla tavallaan ja omaa tahtiaan.

AUH:n ensiapu oli mielenkiintoinen kokemus. Kaikki sujui rauhallisesti. Kukaan ei ollut humalassa. Kukaan ei räyhännyt. Henkilökunta liikkui nopeasti, mutta tunnelma oli silti rauhallinen ja hiukan nauroimmekin yhdessä. Odottaessamme näimme vanhan tädin, joka istui pyörätuolissa. Nuori mies mittaili hermostuneesti käytävää edestakaisin. Toisella nuorella miehellä oli maski kasvojen edessä. Hän yski ja lämmönmittaus antoi tulokseksi yli 39. Diagnosoimme vastapäisillä tuoleilla istuen, että kyseessä oli selvä sikainfluenssa.

Sekä vanhalla tädillä, että kuumeisella nuorella miehellä oli useita saattajia. Tädillä neljä ihmistä kahdesta sukupolvesta ja nuorella miehellä äiti ja veli. He suhtautuivat omaiseensa hyvin huolehtivasti. Velikin tuli vähän väliä koittamaan potilaan otsaa; käsitimme tulokseksi, että aina vain otsa oli kuuma.

Minut valjastettiin nopeasti omaisen rooliin. Sain käteeni paperin ja minua kehotettiin rekisteröimään potilas. En onnistunut ensi yrittämällä, koska rekisteröinnissä tarvittiin mm. isän nimi, kuten täällä on tapana. Sitä samaa suomalaiset ihmettelevät täyttäessään viisumia varten korttia lentokoneessa maahan tullessa. Kun tiedossani oli potilaan isän ja äidin nimi ja kotiosoite, rekisteröinti onnistui. Sain hiukan kirjoitusvirheitä sisältävät paperit - kuka nyt heti suomalaisia nimiä ja osoitteita virheittä kirjoittaisi. Sen jälkeen maksoin poliklinikkamaksun.

Tänne matkustavien on hyvä tietää, että matkavakuutuskorttia ei hyväksytty maksuvälineeksi. Onneksi potilaalla oli rahaa. Kuitit saatiin ja niiden perusteella kehotettiin lähestymään vakuutusyhtiötä Suomessa. Sekä rekisteröinnissä että kassalla istuvat miehet olivat ystävällisiä ja pitkämielisiä. Hiukan vitsailtiinkin. Rekisteröinnin nuori mies kertoi, ettei ole koskaan matkustanut missään, mutta aikoo vielä jonain päivänä tulla Suomeen.

Potilas pääsi runsaan kahden tunnin päästä sydänfilmiin. Onneksi hän oli kunnossa ja pääsi takaisin hotelliin (meinasin kirjoittaa kotiin). Hän sai ohjeita ja kehotuksen käydä lääkärissä Suomessa. Lauantaiamuna hän jo lähti muiden mukana Saidaan ja sunnuntaina käveli sateisessa säässä 10 km Fun Runin - Extreme Survival Teamin jäsen.