Tapasin BAS:n toimistossa vanhoja ystäviä ja ensimmäistä kertaa EST-koordinaattori Jenny Farrellyn, jolla on ollut kova homma hoitaa kymmenen leirikeskuksen EST-asioita, ilmoittautumisia, kuljetuksia, t-paitoja, lippiksiä ja lenkkareita. Toimistossa oli pinoissa t-paitoja ja lippiksiä ja pinon päällä kirjoitettuna, mihin leiriin ne olivat matkalla. Kiireistä huolimatta Jenny näytti vielä virkulta.

Ehdin lyhyesti tervehtiä myös Family Guidance Centerin psykologia Liliane Younesia ja sosiaalityöntekijä Elham Shahrouria. Toiminnanjohtaja Kassem Aina oli miettimässä Lilianen kanssa BAS:n neljännen Family Guidance Centerin rahoitusta. Huoneisto Saidassa alkaa olla valmiina, mutta henkilökuntaa ei vielä ole, koska lisärahoitus on tarpeen.

BAS:n toimistossa päivitin Kassemin kanssa ryhmämme vierailuohjelmaa. Siihen jäi joitakin ”it depends –kohtia”: jos sataa/jos ei sada. Vierailemme pakolaisleireissä ja tutustumme BAS:n toimintaan, mutta ohjelmaan mahtuu yksi patikointipäivä Ehdenin alueelle ja hiukan turistikohteitakin. Tärkein päivä on tietenkin 6.12., maratonpäivä.

Aloin taas tavanomaiset temppuni. Jo on pieni laukku kadoksissa rahapusseineen ja passeineen. Mieleni on jäljittänyt sen BAS:n toimistoon, koska en löydä mistään käyntikorttia, jonka muistelen siellä sujauttaneeni rahapussiin. Käyntikortin omistaja oli jerusalemilainen rouva, jonka järjestö on International Board on Books for Young People IBBY. Nimeä en muista ilman korttia.

Hän toi BAS:iin kirjasen Gardens of Hope, jonka IBBY Children in Crisis Fund: Gaza-Palestine on koonnut gazalaislasten ja –nuorten tarinoista tältä vuodelta. Niiden joukossa on ”Dialogi ruumishuoneella”, jonka kirjoittajan nimi ei ole tiedossa. Siinä keskustelee kaksi tyttöä, Lama ja Hia, jotka kuolivat veljensä kanssa, kun he olivat lähteneet viemään roskia ulos. Lama ja Hia olivat säännöllisiä IBBY:n vieraita Beit Hanounissa.

Olkaa hyvät, lukekaa käännökseni:

Dialogi ruumishuoneella

Tämä keskustelu käytiin kahden sisaren välillä, jotka kuolivat Israelin hyökätessä Gazaan. Heidän nimensä ovat Lama ja Hia, ja Lama on heistä nuorempi.

Lama: Täällä on kauhean kylmä. Miksi hauta on niin kylmä? Miksi se hohtaa kuin metalli?

Hia: Tämä ei ole hauta; tämä on ruumishuone – sellainen, joita näimme televisiossa.

Lama: Luuletko, että meidän luokkatoverimme katselevat?

Hia: Totta kai, mehän olemme nyt marttyyreita.

Lama: Olenko minä jo marttyyri? Minähän olen liian nuori. Minä halusin tulla lääkäriksi, kun kasvan. En halua kuolla vielä.

Hia: Rupea vain nukkumaan. Huomenna meidän on tavattava Jumala ja meidän on noustava aikaisin.

Lama: Muistathan sen sarjan, jota katselimme televisiosta. Halusin kovasti nähdä sen lopun. Luuletko, että taivaassa on hyviä ohjelmia? Minulla on vieläkin kylmä.

Hia: No tule nukkumaan minun viereeni.

Lama: Luuletko, että minä joudun helvettiin, kun tulemme Jumalan luokse.

Hia: Minkä tähden? Mitä sinä teit, että joutuisit sinne?

Lama: No viime viikolla otin Iyadin kynän enkä antanut sitä hänelle takaisin. Luuletko, että hän on minulle vihainen?

Hia: Ei tietenkään, älä sitä pelkää. Iyad rukoilee nyt meidän puolestamme.

(Hetken ajan on hiljaista, kun valokuvaajat ottavat lisää kuvia.)

Lama: Niin, mihin aikaan me menemme huomenna taivaaseen?

Hia: En tiedä. Tänään tuli paljon marttyyreita. Huomenna on kova tungos.

Lama: Huomenna etsin sheikki Jassinin. Haluan sanoa hänelle hei.

Hia: Ja minä etsin Jasser Arafatin.

Lama: Niinpä, sinä ole aina tykännyt enemmän Fatahista.

Hia: Juu, ja sinä tykkäät edelleen  Hamasista, enkä minä vieläkään ymmärrä miksi!

Lama: Isä tykkää Hamasista.

Hia: Mutta äiti tykkää Fatahista.

Lama: Miksi meille ei ole ostettu tänne mitään ruokaa?

Hia: Mitä ihmeen ruokaa? Oletko tyhmä? Mehän olemme kuolleet!

Lama: Kuolleet? Äsken sanoit, että olimme marttyyreita. Ja minulla on vieläkin nälkä!

Hia: Odota aamuun, niin saat syödä taivaassa.

Lama: Minä en halua olla enää marttyyri. Haluan kotiin.

Hia: Mihin oikein haluat mennä, tyttörukka?

Lama: Sanoin, että haluan kotiin.

Hia: Meidän kotimme on hajotettu, siitä ei ole mitään jäljellä.

Lama: Sitten minä haluan moskeijaan.

Hia: Moskeijakin lensi taivaan tuuliin. Meidän ainoa kotimme on nyt Jumalan luona.

Lama: Selvä, tuo kuulostaa paremmalta. Onko siellä kouluja?

Hia: Ei, ei siellä ole kouluja.

Lama: Haluaisin tietää yhden asian… minkä tähden me oikein kuolimme?

Hia: Me palestiinalaiset kuolemme aina – niin vain on.

Lama: Kuule, jos olisin kotona, tekisin voileivän.  Haluan juuri nyt kuollakseni  voileivän.

Osallistuin myös paikallisten asukkaiden elämän ankeaan puoleen Kassemin ja hänen vaimonsa Faizahin kotona, jonne menin työpäivän jälkeen. Päivä alkoi hämärtää. Kauempana näkyvät vuoret värittyivät vaaleanpunaisiksi. Pimeä tuli nopeasti ja sitten istuimme kynttilöiden valoissa. Pimeältä näytti kaikissa naapuritaloissa, joissa ei ole generaattoria. Tämän päivän sähkökatko ajoittui klo 15-18. Ajankohta vaihtelee päivittäin, joskus aamulla, joskus päivemmällä ja joskus illalla. Faizah sanoi, että tämä aika tuntuu ikävimmältä. Lasten pitäisi tehdä kotiläksynsä, perheenäitien valmistaa päivällistä. Kookie-kissa oli ainoa, joka ei ollut sähkökatkoksesta milläänkään, vaan vartioi ruokapöydän ääressä ja leikki kuten tavallisestikin.