Extreme Survival Team Libanonissa 2009

Bussi täyttyi viimeistä mahdollista takapuolenpaikkaa myöten täyteen, kun tänään perjantaina lähdimme ajamaan kohti Ehdenin luonnossuojelualuetta. Käytävälle käännettiin ylimääräiset istuimet ja lapsia istui tiheässä. Nyt ei kukaan pystynyt tanssimaan bussin käytävällä niin kuin monilla muilla retkillä. Mutta laulamaan pystyi.

Kaikkiaan meitä oli 19 lasta ja kaksi työntekijää, Sanaa ja Jamal, Shatillasta sekä meitä suomalaisia 13. Anu ja Elli ovat jo Suomessa, ja neljä ryhmästämme lähti Jamilén kanssa Baalbekiin katsomaan temppeliraunioita ja vierailemaan Wavelin pakolaisleirissä. Enemmistö lapsista oli ollut mukana myös maratonilla. Jouniehistä poimimme mukaan oppaamme Avediksen ja Georgen Sports 4 life –järjestöstä. Hekin mahtuivat mukaan bussiin, vaikka ei olisi uskonut.

Sääennuste oli lupaillut sadetta, mutta ilma oli patikoimiseen mitä parhain. Suurista vesilätäköistä ja kuraisesta maasta huomasi, että satanut oli, mutta nyt kosteutta ei kertynyt kuin sumuksi asti. Ehdenin alueella kasvaa setripuita. Libanoninsetripuu mainitaan raamatussa; siihen verrataan mm. komeaa miestä. Setripuu on Libanonin lipussa, ja lipun setripuun kuvaa näkee täällä monissa yhteyksissä.

Kauniita olivat setrit, mutta myös monet muut alueella kasvavat puut. Näimme tammia, kuusia, mäntyjä, katajia ja monia puita, joita emme tunnistaneet. Näimme myös toisen puun runkoa kipuavan köynnöstävän puun, joka pikkuhiljaa tappoi tuon toisen puuparan. Näimme paljon puita, joissa kasvoi pitkää naavaa ja metsikön, jossa oli vanhoja muhkuraisia runkoja. Ehdenissä kaikki on luonnontilassa. Kaatuneita puita ei viedä pois, ja näimmekin kauniin harmaiksi kelottuneita kaatuneita puunrunkoja. Laakso allamme ja kauempana sijaitsevat vuoret tulivat aina välillä näkyviin sumusta.

Polku oli helppokulkuista, mutta edelläni kulkevalle tytölle se tuntui välillä olevan pelottava. Hän ei aina tiennyt, mihin jalkansa laskisi, vaikka luonnossa kulkeneelle maasto oli helppo. Alussa hänestä oli vaikeaa kulkea nousevaa polkua. Me kaikki olimme Ehdenissä ensimmäistä kertaa, mutta meillä suomalaisilla oli luonnossakulkemisen kokemusta. Rämäpäiset Shatillan pojat kylläkin kirmasivat kovaa vauhtia. Tuntui, että heille oli tärkeämpää olla joukon kärjessä kuin katsella ympärilleen ainutlaatuisen kauniita maisemia.

Ero Shatillan pakolaisleiriin on niin suuri, että Ehden on täysin toisesta maailmasta. Mutta lapsille ihmetyksen aiheeksi riitti kastemato tai kuollut metsähiiri – pienet asiat. Harvempi pysähtyi ihailemaan puita tai maisemia. Ehkä lapset heräisivät tähän luonnon kauneuteen, jos he voisivat kulkea enemmän Ehdenin kaltaisilla alueilla.

Tulomatkalla olimme väsyneitä luonnossa liikkumisesta. Alussa bussissakin oli hämmästyttävän hiljaista. Yksi mukana ollut nuori mies lauloi meille hyvin kauniisti. Lapset taisivat ottaa päikkärit. Mutta niiden jälkeen rupesi pulputus kuulumaan. Päivä alkoi hämärtyä iltaa kohti ja taivasta halkoi aina välillä kirkas pitkä salama. Näön vuoksi alkoi hiukan sataa, kun pääsimme hotellille.